Kaupunkisuunnittelu on haastavinta mahdollista massojen johtamista: vision toteuttamista ympäristössä, jossa samasta tilasta kilpailee useita erilaisia ”yhteisiä hyviä”. Ville Blåfield katseli ympärilleen New Yorkin Central Parkissa ja kuunteli kaupunkisuunnittelun asiantuntijoita. Kuvitukset Jarkko Hyppönen.
Manhattanin 57th Streetin ja 6th Avenuen risteyksessä nostetaan epävakaan näköistä lautakasaa vinssin avulla korkeuksiin. Jälleen yksi rakennustelineiden peittämä arvokiinteistö on saamassa uuden elämän. 8,5 miljoonan asukkaan New York on jatkuva rakennustyömaa. Kaupunki kehittyy jatkuvasti, Manhattanin vanha ruutukaava toimii alustana yhä uusille ideoille.
Askel askeleelta liikenteen häly kaikkoaa, autojen torvet antavat tilaa lintujen laululle. Ja mitä tarkemmin kuuntelee, sitä eksoottisempia ääniä kuulee.”
Tai ei aivan koko ruutukaava. Vain kaksi korttelia heiluvasta lautakasasta pohjoiseen aukeaa yksi modernin kaupunkisuunnittelun ihmeistä. Suuri idea (ja investointi), joka on toiminut esimerkkinä vastaaville ympäri maailman.
New Yorkin 340 hehtaarin laajuinen Central Park.
Askel askeleelta liikenteen häly kaikkoaa, autojen torvet antavat tilaa lintujen laululle. Ja mitä tarkemmin kuuntelee, sitä eksoottisempia ääniä kuulee. Puistosta on tavattu 235 eri lintulajia.
Puita puistossa on noin 19 000. Niiden takana nousevat puistoa reunustavat ikoniset rakennukset; tuolta pilkottaa Essex Housen kattokyltti, tuolta loistelias Grand Central Hotel.
Puisto jatkuu yhtenäisenä 59th streetiltä aina Harlemin rajalle asti, 110th streetille. Manhattanin tonttihinnoilla Central Parkin maan arvo on arvioitu jonnekin 40 triljoonan dollarin hujakoille (siis 40 ja kaksitoista nollaa).
Mutta tietenkin arvo on paljon suurempi: rahassa mittaamaton.
Ja kysymys tietenkin aivan turha. Puiston arvo on juuri siinä, että sitä ei koskaan tulla rakennusmaana mittaamaan.
Puisto ei ollut vielä mukana Manhattanin alkuperäisessä ruutukaavasuunnitelmassa, vuoden 1811 Comissioners’ Planissa. Idea suurkaupungin keuhkoista syntyi seuraavina vuosikymmeninä, kun New Yorkin asukasluku 1820-luvulta 1850-luvulle räjähti. Aikalaisdebatissa Central Parkia perusteltiin ”as a much-needed refuge”.
Yleinen valtava puisto maailman arvokkaimmalla tonttimaalla on osoitus siitä, että parhaimmillaan kaupungin kehitystä ohjaa myös jokin muu kuin raha.”
Esimerkkinä Central Parkin suunnittelijoilla oli muun muassa Lontoon Hyde Park. Mutta lopulta New Yorkin puistosta tuli jotain suurempaa. Frederick Law Olmstedtin ja Calvert Vauxin suunnitelma, jota 1800-luvun puolivälissä alettiin toteuttaa, sisälsi alusta asti muun muassa useita lampia ja 36 siltaa.
1850-luvulta 1930-luvulle Central Parkissa pidettiin lampaita, mutta 1930-luvun lamavuosina ne katsottiin viisaammaksi siirtää pois yleisestä puistosta; nälkää näkevien kaupunkilaisten pelättiin teurastavan puistolampaat.
Se, että suuri idea Central Parkista toteutui – ja on kestänyt lohkomattomana tähän päivään asti – on osoitus näkemyksellisen kaupunkisuunnittelun mahdollisuuksista. Yleinen valtava puisto maailman arvokkaimmalla tonttimaalla on osoitus siitä, että parhaimmillaan kaupungin kehitystä ohjaa myös jokin muu kuin raha.
Yhteinen hyvä.
Ja se vasta onkin ongelmallinen käsite.
***
”Kaupunki on erittäin vaikea johdettava”, sanoo Aija Staffans, Aalto-ylipiston insinööritieteiden korkeakoulun rakennetun ympäristön laitoksen johtava tutkija.
Ja se käy vain vaikeammaksi, koska yhteiskunnat ovat entistä keskustelevampia ja avoimempia. Kaupunkilaisten kuuleminen, lähidemokratia tai asukkaiden aito osallistuminen ovat hienoja arvoja, mutta ristiriitaisesti ne tekevät myös visionäärisestä johtamisesta vaikeampaa. Kukaan sankariarkkitehti ei enää saa yksinvaltiaana toteuttaa suunnitelmiaan.
”Kaupungin vision toteuttaminen ei enää ole samalla tavalla harvoissa käsissä kuin ennen”, Staffans sanoo.
Siksi kaupunkisuunnittelu onkin kiinnostava esimerkki modernista johtamisesta. Miten ohjataan massoja haluttuun suuntaan – tai saadaan massat hyväksymään oma visio? Minkä arvojen annetaan ohjata päätöksentekoa – ja miten ihmeessä valitaan, keiden etujen mukaan kaupunkisuunnittelun perusidea, ”yhteinen hyvä”, määritellään?
”Tämän ajan kaupunkien johtamisen yksi suuri dilemma on, että yhtä aikaa pitää olla vahva visionääri ja kyetä keskusteluttamaan kaupunkilaisia laajasti”, Staffans sanoo.
”Jompikumpi näistä herkästi jää. Jos olet vahva johtaja ja visionääri, voi kaupunkilaisten kuulemisesta tulla teatteria. Toisaalta jos olet hyvin kuunteleva, saattaa kaupunkisuunnittelusta puuttua se suuri suunnitelma, visio.”
Meillä on pitkä ja vahva edustuksellisen demokratian perinne. Kaupunkisuunnittelun prosessit ovat meillä vahvasti kiinni edustuksellisen demokratian rakenteissa.”
Kaupunkisuunnittelussa myös kilpailevat eri visioiden tasot. Kaupunginjohtajalla voi olla poliittinen visio, arkkitehdilla taiteellinen visio kaupungista. Kaupunkilaisen visio taas on yksilöllinen – näkemys siitä, miten kaupunki palvelisi juuri minun perhettäni. ”Tässä on ihan johtamisteoreettinen ero. Näkemysero siitä, pitäisikö kaupunki tehdä yhdessä vai jonkin yhden rohkean suunnitelman mukaan.”
”Arkkitehdit tietysti toivovat, että kaupungin suunnittelua ohjaisivat suuret visiot. Se on meidän tapamme tehdä: piirtää kuva jostain unelmakaupungista ja sitten tehdä kaava, joka mahdollisimman tiukasti sitoo unelmakaupungin toteuttamiseen.”
Pohjoismaissa prosessi on hyvin demokraattinen.
”Meillä on pitkä ja vahva edustuksellisen demokratian perinne. Kaupunkisuunnittelun prosessit ovat meillä vahvasti kiinni edustuksellisen demokratian rakenteissa”, Staffans sanoo.
Central Parkin virheissä puisissa puistonpenkeissä on siellä täällä muistolaattoja. Tuo penkki on omistettu Ed Madyn muistolle, tuo Daniel T. Sweeneylle. Miken ja Laurenin mukaan nimettyyn penkkiin on kaiverrettu: ”I love you to the Moon and back.”
Lapsiperheet ovat levittäytyneet piknikpeitoille nurmikolle, penkeillä istuskelee yksittäisiä ihmisiä kirjat, sanomalehdet tai kännykät käsissään.
Kaikkialla Central Parkissa aistii puiston tärkeyden kaupungin asukkaille. 1970- ja 80-lukujen hurjien vuosien jälkeen puisto on tehokkaasti puhdistettu rikollisuudesta. Nyt tunnelma on kuin Disneyn perhe-elokuvasta.
”Nopeammin!” hoputtaa ohi pyöräilevä poika isäänsä, joka polkee edellä vihreä pyöräilykypärä päässään.
”Central Park on amerikkalainen versio italialaisesta tai espanjalaisesta piazzasta”, sanoo Timo Heikkinen, Aalto PRO:n Solutions Director. Heikkinen vastaa muun muassa Aalto PRO:n vanhimmasta koulutusohjelmasta, YTK:n Pitkä kurssi - Yhdyskuntasuunnittelun asiantuntijaohjelmasta, jota on järjestetty kaupunkisuunnittelun ammattilaisille jo vuodesta 1968.
”Eivät piazzat menesty siksi, että ihmiset olisivat niin mielettömän sosiaalisia, vaan näihin julkisiin tiloihin tullaan, koska ihmisillä on tarve näille tiloille. Italialaisen piazzan lähtökohta on paljon raadollisempi kuin sen aukion tai kahviloiden ihana sosiaalisuus.”
”Siellä on kuumat, pienet kämpät, ja paljon jengiä yhdessä asunnossa. Iltayhdeksältä on kiva lähteä vähän viilentymään ulos. Central Park taas on tärkeä paikka suhteessa siihen, miten massiivinen rakennettu New York on siinä ympärillä. Se on tärkeä henkireikä kaupungin asukkaille.”
Kaupunkisuunnittelun haaste on, että vaikka edustuksellinen demokratia antaa kaupungin johtamisen joidenkin tehtäväksi, ei vastuun mukana tule yksinvaltaa tai omistajuutta kaupunkiin.”
Kuten perustelu 1800-luvun alussa kuului: a much-needed refuge.
Timo Heikkinen vertaa Central Parkia Istanbulin Gezi-puistoon. Istanbulilaiset nousivat kapinaan, kun heille esiteltiin suunnitelma uudesta sillasta, joka olisi toisesta päästään haukannut palan kaupunkilaisille tärkeästä puistosta. Kritiikki yksittäistä rakennushanketta kohtaan laajeni 2013 koko hallituksen vastaiseksi liikehdinnäksi. Kaupunkisuunnittelu nähtiin vain esimerkkinä yksinvaltaisesta, korruptoituneesta poliittisesta systeemistä.
Syksyllä 2016 Helsingissä käydään kiivasta julkista debattia Helsingin oman Keskuspuiston ympärillä. Kaupungin uusi yleiskaava mahdollistaisi Helsingin metsämäiseen keskuspuistoon rakentamisen (tosin vain pienessä osassa puistoa), ja jälleen kaupunkilaiset ovat nousseet puolustamaan virkistysaluettaan.
”Näissä on aivan sama logiikka. Samoista syistä Keskuspuistoon kajoaminen herätti Helsingissäkin välittömästi tunteita. Kaikissa kaupungeissa on omat paikkansa, joista on tullut kaupunkilaisille pyhiä”, Heikkinen sanoo.
Kaupunkisuunnittelun haaste on, että vaikka edustuksellinen demokratia antaa kaupungin johtamisen joidenkin tehtäväksi, ei vastuun mukana tule yksinvaltaa tai omistajuutta kaupunkiin. Kaupunki on yhä sen asukkaiden yhteinen.
Ja onhan kaupunkilaisten pelko toisaalta ymmärrettävä. Rohkea kaupunkisuunnittelu on aiheuttanut maailmalla myös suurta tuhoa. Paljon historiallisesti arvokasta ja kaupunkilaisille rakasta on tuhottu massiivisen uudisrakentamisen tai vaikka liikenneväylien tieltä – ja usein historia on osoittanut valinnat vähintään väkivaltaisiksi. Heikkinen pohtii, miten suurella tavalla yksityisautoilun räjähdysmäinen kasvu on vaikuttanut kaupunkien yleisilmeeseen ja tilankäyttöön 1950-luvulta alkaen.
”Vanhan hajottaminen tuli hyväksytyksi kun oletettiin, että se uusi on aina parempaa. Ja kyllä näin ratkaistiinkin yksiä ongelmia - mutta saatiin toisia. Pelkästään yksityisautoilun piikkiin ilmiötä ei voi laittaa. Esimerkiksi kun haluttiin saada lisää aurinkoa, puhdasta vettä ja lämpöä, tätä ei osattu toteuttaa muutoin kuin vanhaa purkamalla, ja rakentamalla tilalle uutta.”
”Hyvä esimerkki tästä on Tukholma, jossa koko Norrmalmin historiallinen alue onnistuttiin tuhoamaan modernistisilla suunnitelmilla. Nyt tukholmalaiset matkustavat Tallinnaan katsomaan sitä kaupunkia, joka heillä joskus oli.”
Nyt suuri trendi on, että sekä ekologisista että taloudellisista syistä halutaan rakentaa entistä tiiviimpää kaupunkia, Heikkinen sanoo. ”Voi olla, että tämä aika ei jätä jälkeensä yhtä radikaaleja tai rajuja jälkiä kuin jotkut aiemmat vuosikymmenet, sillä tällainen tiivistyminen on luonteeltaan huomaamattomampaa. Minua kehitys viehättää: kun kaupungissa säilyvät eri aikakerrostumat ja uutta rakennetaan vanhan sekaan, syntyy myös monimuotoisempaa arkkitehtuuria.”
Helsinki on myös esimerkki kaupungista, jossa liikennesuunnittelua tuntuu nyt ohjaavan rohkea visio. Siitä, onko visio oikea, käydään jatkuvaa poliittista debattia, mutta kaupungin poliittisen johdon valtasuhteet mahdollistavat yhden valitun strategian eteenpäin viemisen.
Hollannissa huomattiin jo 1950-luvulla, että ei tästä tule mitään, jos meillä on koko ajan vain enemmän ja enemmän autoja.”
Kaupungin runsaasti liikennöityjä sisäänajoväyliä muutetaan joukkoliikennettä suosiviksi kaupunkibulevardeiksi, uusia siltahankkeita toteutetaan vain joukkoliikenteelle, jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Toisaalta tällaista raide- ja polkupyörävetoista vihreää trendiä on arvosteltu siitä, että se vastustaa yksityisautoilua turhan yksisilmäisesti. Voihan olla, että muutaman vuosikymmenen kuluttua yksityisautoilu on täysin päästötöntä!
Tässä argumentissa kuitenkin unohtuu yksi keskeinen kaupunkisuunnittelun pelimerkki: tila. Se, että Central Parkin sadat korttelit on pyhitetty nurmikoille arvorakentamisen sijaan, on merkittävä valinta juuri siksi, että tila itsessään on kaupungissa niin arvokasta. Tilankäyttö on arvokysymys.
Tilankäyttöön liittyvät myös yksityisautoilueetoksen näkyvimmät jäljet kaupunkisuunnittelussa. Moottoritiet, ajokaistat, parkkipaikat vievät valtavan määrän kaupunkien pinta-alasta. Ja vaikka autot kuinka kehittyisivät robottien ajamiksi ja päästöttömiksi, vievät ne moottoritiellä jonossa seistessään edelleen yhtä suuren osan kaupunkitilasta.
”Hollannissa huomattiin jo 1950-luvulla, että ei tästä tule mitään, jos meillä on koko ajan vain enemmän ja enemmän autoja. Siellä tapahtui vielä joitakin suurta medianäkyvyyttä saaneita onnettomuuksia, joissa lapsi kuoli autokolarissa. Se vaikutti julkiseen mielipiteeseen, ja niin paikalliset korkeimmat päättäjät hyppäsivät polkupyörien selkään”, Heikkinen kertoo.
”Hollantilaisvirkamiehet valtasivat Amsterdamin kadut polkupyörille. Autoilua ryhdyttiin aktiivisesti rajoittamaan. Siellä raja tuli vastaan jo silloin, yli puoli vuosikymmentä sitten.”
”Suomessa ja monessa muussa maassa tätä keskustelua käydään todella myöhään.”
***
Aalto-yliopiston Aija Staffans muistuttaa, että kaupunkisuunnittelun vallankäytössä suuri kysymys on juuri suhde vanhan säilyttämisen ja uuden rakentamisen välillä. Kenellä on valta päättää, mikä vanha on säilyttämisen arvoista?
”Tämähän on ihan oppikysymys myös. On koulukunta, joka haluaa, että kerroksellisuus näkyy kaupungissa, ja on koulukunta, joka haluaisi mennä takaisin kaupungin tai rakennuksen alkuperäiseen muotoon.”
Suomessa jylläsi monta vuosikymmentä koulukunta, jossa kaupungin vanhalla kerrostumalla ei nähty suurta arvoa.
”Se on modernistinen ajatus, ja se sopii suomalaiseen mielenlaatuun. Suomi on Euroopan nopeimmin kaupungistunut maa. Mehän olimme käytännössä agraariyhteiskunta toiseen maailmansotaan asti. Mutta kun kaupungistuminen lopulta tapahtui, se tapahtui nopeasti.”
”Silloin purettiin aika paljon kaikenlaista. Koettiin, että uuden piti aina ilmaista sitä omaa aikaansa, aikakausia ei haluttu sekoittaa.”
Staffans muistelee omaa nuoruuttaan 1960- ja 70-lukujen Hämeenlinnassa, suomalaisessa pikkukaupungissa, jossa ryhdyttiin 1950-luvulla toteuttamaan rohkeaa modernistista yleiskaavaa. Vanhoja puutaloalueita purettiin uuden rakentamisen tieltä, suunnitelmassa oli mukana uusille asuinalueille omat helikopterikentätkin.
Onko meillä kykyä luoda ihmisten näköistä urbaania tilaa, katutilaa, vastata kansalaisten tarpeisiin?”
Kaupunkisuunnittelun kerroksellisuudessa on maakohtaisia kulttuurieroja. Jo Ruotsissa ovat vallinneet erilaiset trendit. Staffans vertaa Suomen länsirannikkoa ja Itämeren toisella puolella nousevaa Ruotsin itärannikkoa. Ruotsissa esimerkiksi Uumajassa kaupunkilaiset ovat torjuneet Tukholmasta tulleet modernit suunnitelmat kaupungin keskustan modernisoimiseksi.
”Siellä oli 1970-luvulla yritetty tuoda kaupungin keskustaan valtionkonttorissa suunniteltua mustaa laatikkorakennusta, olisikohan se ollut uusi poliisilaitos. Uumajalaiset yhdessä päättivät, että tämä on torjuttava. Siellä on rakentunut todella viehättävä kaupunkiympäristö, ei ehkä arkkitehtoonisesti mitään sankarisuorituksia, mutta kokonaisuus on todella viehättävä ja kaupunkilaisten rakastama. Historia luo kaupunkiin karaktääriä.”
Tässä ollaankin onnistuneen kaupunkisuunnittelun ytimessä: jotta kaupunki kiinnostaa matkailijoita ja investoijia, ja jotta se on hyvä paikka asua, kaupunkilaisten itsensä on rakastettava sitä. Vain asukkaidensa rakastama kaupunki pysyy elossa.
”Siinä on kyse kulttuuristen arvojen ymmärtämisestä. Onko meillä kykyä luoda ihmisten näköistä urbaania tilaa, katutilaa, vastata kansalaisten tarpeisiin?” Staffans kysyy.
”Kaupungit kilpailevat globaaleista virroista, ja samaan aikaan kaupunkien johtajat ovat vastuussa siitä, että lähiympäristö palvelee kaupungin asukkaita.”
Viisaus voisikin olla siinä ymmärryksessä, että nämä eivät ole vastakkaisia voimia. Staffans toivoo, että kaupungeilla olisi rohkeutta hakea vastauksensa kaupungin omasta karaktääristä, historiasta ja kaupunkilaisten aidoista elämänpiireistä. Wau-arkkitehtuuri tai vaikkapa pilvenpiirtäjien rakentaminen eivät välttämättä ole vastauksia kaikille maailman pääkaupungeille, vaikka ne vetonauloina joissakin kaupungeissa toimivatkin.
Berliinin uusi vetovoima tai matkailijoiden rakastamat Amsterdam, Kööpenhamina ja USA:n Portland ovat esimerkkejä siitä, että kopioimalla muita ei rakenneta kaupunkilaisia puhuttelevaa saati omaleimaista ympäristöä. Sen sijaan kaikkien näiden viehätys perustuu omaan luonteeseen ja asukkaiden näköisen kaupungin rakentumiseen.
Berliinissä halpa asuminen ja työtilat ovat tehneet kaupungista luovan luokan Mekan, ja taiteilijat ovat tehneet kaupungista kiinnostavan (ja omaleimaisella tavalla kauniin) myös muille. Amsterdamia ja Kööpenhaminaa leimaavat polkupyörät, Portlandia kulttuuristen edelläkävijöiden – koitetaan välttää kutsumasta heitä hipstereiksi – uusi yhteisöllisyys.
”Tietenkin kaupunkien on pärjättävä globaalissa kilpailussa, mutta jokaisella kaupungilla on vapaus määritellä itse oma strategiansa siinä.”
New Yorkissa 1800-luvulla luotu strategia on osoittautunut menestykseksi. Kaupunki on niin matkailijoiden, investoijien kuin kaupunkilaisten itsensä rakastama, ei vähiten kumpuilevan Central Parkinsa tähden.
Keskellä Central Parkia puistotie sukeltaa Driprock Arch -sillan alle. Sillan päältä kiemurtelee ainoa puiston halkova autotie. Suurta meteliä autot eivät puistoon levitä; tuossa puun alla ilmeisesti töistä palannut bisnesjakkuun pukeutunut rouva makaa silmät ummessa, päivänokosilla keskellä Manhattania.
Sillan alla mustaan nahkatakkiin pukeutunut viulisti soittaa Adelen hittiä Someone like you.
Lisätietoa Aalto PRO:n YTK:n Pitkä kurssi - Yhdyskuntasuunnittelun asiantuntijaohjelmasta »
Tämä juttu on yksi long form -jutuista Aalto Leaders' Insight -lehden 5. numerossa. Koko lehti on luettavissa Issuussa