Toimittaja Ville Blåfield tapasi taiteilijan tämän poikkeuksellisessa ateljeessa ja oppi, että Nelimarkan oma ääni syntyy konflikteista.
Kummallinen paikka.
Loviisan pikkukaupungin historiallisessa keskustassa, sata kilometriä Helsingistä itään, seisoo Bongan linna.
Kirkon naapurissa, komean puutarhan suojissa sijaitseva rakennus on ainakin ulkoapäin jotenkin silmäänpistävä: 1900-luvun alussa rakennetun kivilinnan pylväiköt ja pääsisäänkäynnille kiertävät portaikot ovat klassisia, mutta torneissa tyyli vaihtuu riisutuksi jugendiksi. Pihan puolen suuri lasiveranta on vielä vuosikymmeniä uudempi.
Käydään sisään linnaan. Erikoinen vaikutelma jatkuu. Bongan linnan seinät ja suuren salin lattiat on vuorattu taiteilija Riitta Nelimarkan värikkäillä töillä. Maalauksia, grafiikkaa ja valtavia kuvakudoksia. Kirkkaita värejä, Nelimarkan tyylistä tuttuja semifiguratiivisia hahmoja. Silmiä ja liikettä joka puolella.
Linnan aulan seinältä tuijottaa suuri antilooppi – tai siis antiloopin pää. Se on talon emännän itsensä Afrikassa kaatama.
Itseanalyysi on hirveän vaikeaa”, Nelimarkka aloittaa. ”Kaikki vastaukset ovat tavallaan vääriä.”
Itse emäntä sen sijaan ei vaikuta lainkaan kummalliselta. Hän saapuu pihaan maastoautolla, johdattaa vieraan sisään keittiön kautta, keittää kahvit ja kaivaa esiin läheisestä konditoriasta noutamansa leivokset. ”Sinun on maistettava omenaleivosta. Konditoria on kuuluisa niistä”, Riitta Nelimarkka sanoo.
Sitten hän istuu alas ja on valmis puhumaan. Olemme saapuneet Nelimarkan ateljeena ja galleriana toimivaan Bongan linnaan tutustuaksemme taiteilijaan teosten takana.
”Itseanalyysi on hirveän vaikeaa”, Nelimarkka aloittaa. ”Kaikki vastaukset ovat tavallaan vääriä.”
***
Riitta Nelimarkka, 67, on tehnyt kuvataiteilijana pitkän ja näyttävän uran.
Hän on pitänyt kohta 100 yksityis- ja museonäyttelyä Suomessa ja ulkomailla. Suomessa hänet tunnetaan erityisesti maalauksista ja kuvakudoksista – ja taiteen tohtorin väitöskirjastaan, johon palaamme pian – mutta niiden lisäksi Nelimarkka on vuosikymmenten mittaan tehnyt myös grafiikkaa, runoteoksia ja animaatioita, muun muassa.
”Haluan olla vapaa. En halua olla sidottu millään tavalla”, Nelimarkka sanoo. ”Ehkä minussa on siinä mielessä jotain samaa kuin isoisässäni.”
Riitta Nelimarkka on professori Eero Nelimarkan pojantytär. Eero Nelimarkka (1891-1977) oli 1900-luvun alkupuolen keskeisiä suomalaisia taidemaalareita. Ulkomailla, muun muassa Pariisissa, opiskellut modernisti kuului suomalaisen kuvataiteen uudistajiin. Hänet tunnetaan erityisesti maisema- ja muotokuvistaan, mutta pojantyttärelle ukin perintö on vielä rikkaampi.
”Hänen elämäntyönsä oli hyvin monipuolinen, hyvin laaja-alainen. Maalaamisen lisäksi hän kirjoitti, otti kantaa yhteiskunnallisesti, oli hyvin sosiaalinen, villikin nuorempana. Hurja. Jollain tavalla unelmoijatyyppi ja täysin keskittynyt siihen omaan juttuunsa.”
Hän kallisteli päätään ja sanoi sitten, että pitäisi olla enemmän syvyyttä ja muista valo ja varjo.”
Riitta Nelimarkka muistaa, kuinka seitsemänvuotiaana näytti tekemäänsä akvarellia isoisälleen. ”Hän kallisteli päätään ja sanoi sitten, että pitäisi olla enemmän syvyyttä ja muista valo ja varjo.”
Laaja-alaisuus, fanaattinen keskittyminen omaan luovaan prosessiin, tinkimättömyys. Muutamassa lauseessa Riitta Nelimarkka löytää useita luonteenpiirteitä, jotka sitovat suvun eri sukupolvien taiteilijoita toisiinsa.
”Hänkin säilytti aina tietyn itsenäisyyden, mitä tuli muuhun taidemaailmaan. Sama on ollut aina hirveän tärkeää myös minulle. Haluan olla mahdollisimman riippumaton. Muita vaihtoehtoja ei ole. Vaikka haluaisin olla kovinkin sovitteleva, se ei aina onnistu, jos olen rehellinen itselleni.”
Ja näin – puolikkaalla kahvikupilla ja omenaleivoksella – on jo päästy Riitta Nelimarkan taiteen ytimeen. Liikkeelle panevaan voimaan, josta tämänkin linnan taide kumpuaa.
***
”Minulle kaiken ydin on vapaus”, Riitta Nelimarkka sanoo. ”Ja sitten jatkuva konflikti, myös itseni suhteen.”
Nelimarkan oma perhe ei ollut taiteilijakoti. Molemmat vanhemmat olivat insinöörejä, isä myös menestynyt liikemies ja keksijä.
”Vanhempani eivät olleet mitään boheemeja. Olen lapsesta asti joutunut elämään monenlaista elämää, pyörimään monenlaisissa piireissä. Koko urani olen toiminut taidemaailman lisäksi akateemisessa maailmassa ja vielä kaupallisessa maailmassa. Ja kaikkien näiden kanssa oikea luontoni on peruskonfliktissa.”
Liike-elämään Nelimarkan on sitonut taidekaupan lisäksi muun muassa Nelimarkka-rahasto, säätiö, jonka puheenjohtajana hän on toiminut vuodesta 1987. Yliopistomaailmassa Nelimarkka on edennyt tohtoriksi ja professorin arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 2008.
Erilaisissa elämänpiireissä pärjääminen on opettanut sosiaaliseksi, mutta myös irtonaiseksi. Taidepiirien, yliopiston ja liike-elämän rinnalle Nelimarkka mainitsee vielä kirkon ja uskonnot. Neljä maailmaa, kuplaa, sosiaalista ryhmää, instituutiota, joiden joukossa taiteilija pysyy ja joiden kanssa kuitenkin ikuisesti argumentoi.
Taidehan ei synny tyhjiössä vaan vuorovaikutuksessa.”
”Olen aidosti kiinnostunut kaikista näistä maailmoista, ja mielelläni elän niissä, mutta tietty puberteettinen anarkismi on silti pysyvä ja aktiivinen. Taiteilijana se on minulle hedelmällistä. Näiden eri pikku universumien vähittäinen tunteminen, ja niiden kanssa konfliktissa eläminen rikastuttaa. Taidehan ei synny tyhjiössä vaan vuorovaikutuksessa.”
Tämä on Riitta Nelimarkan kuvataiteen dilemma: teokset syntyvät vuorovaikutuksessa ja hyvin yksin, lähes yksinäisyydessä. Suhteessa yhteisöön ja konfliktissa sen kanssa. Ehkä oman taiteilijaidentiteetin avaaminen sanoin on siksi vaikeaa. Ei voi olla varmuutta, aukeavatko itselle luonnolliset outoudet katsojalle.
Nelimarkan puheessa ristiriidat seuraavat toisiaan. Hän on kasvanut diplomaatiksi, mutta ei välitä aina sovitella. Hän haluaa, rakastaa elää osana yhteisöjä, vaikka tietää sen tuottavat hiertoa. Hän puhuu taiteen absoluuttisesta vapaudesta – ja tekee menestyksekkäästi suuria tilaustöitä asiakkaan tarpeisiin.
”Tähän saakka olen aina saanut töideni tilaajilta erittäin vapaat kädet. Teen luonnoksia, joita sitten yhdessä katsotaan. Ihmiset ovat fiksuja ja ihania, yleensä ei ole ennakkoasenteita. Kun he tulevat luokseni, he tietävät jo, mitä tahtovat. Se on helppo ja inspiroiva lähtökohta.”
Nelimarkka kuvaa omaa taiteilijaidentiteettiään kahdella trapetsilla tasapainoilevaksi akrobaatiksi. ”Toisaalta arvostan tietoa, minulla on valtava tiedonjano. Toisaalta tiedän, että on toinenkin tie, joka perustuu intuitioon. Saatan ennalta nähdä asioita, jotka sitten paljastuvat todeksi. Ilman tietoa tai analyyttisempää perehtymistä. Intuitio on lahja, samoin kuin tiedonjanokin. Eivätkä ne ole mitenkään toisiaan poissulkevia.”
Taiteilija Nelimarkassa luottaa intuitioon. ”Vaikka intuitio kyllä pystyy pettämäänkin.” Liikenainen, tai vaikkapa taiteen tohtori hänessä uskaltaa nojata tietoon.
Mistä päästään Nelimarkan kuuluisaan tohtorinväitökseen, vuoteen 2000.
***
Ennen Aalto-yliopistoa kauppakorkeakoulu, teknillinen korkeakoulu ja taideteollinen korkeakoulu olivat itsenäisiä oppilaitoksia. Kuvataiteilija Riitta Nelimarkan taideteollisessa korkeakoulussa 1990-luvun loppuvuosina valmisteleman filosofisen väitöstutkimuksen Self portrait, Elisen väitöskirja, Variaation variaatio aihe oli taiteilijan suhde omaan tuotantoonsa. Väitös koostui taidenäyttelyistä ja kirjallisesta teoksesta.
Väitöskirja sai painatusluvan ja vastaväittäjät puolsivat sen hyväksymistä. Dramaattisesti korkeakoulun tutkintoneuvosto kuitenkin ilmoitti hylkäävänsä työn. Taidetta ja tutkimusta yhdistävän työn ei katsottu täyttävän korkeakoulun vasta oraalla olevia taiteellisen väitöskirjojen kriteereitä. Erityisen dramaattisen tapauksesta teki, että tutkintoneuvoston päätös tehtiin varsinaisen väitöstilaisuuden jälkeen.
Tapaus oli skandaali niin taide- kuin akateemisissa piireissä. Vaikutti siltä, että Nelimarkan omakuvan äärellä törmäsivät taide ja tiede. Nelimarkka joutui välikädeksi, kun määriteltiin, mitä taiteelliselta väitöskirjalta voitiin vaatia.
Nelimarkka itse vaati taideteollisen korkeakoulun tutkintoneuvoston päätökseen oikaisua, mikä tehtiinkin. Self portrait hyväksyttiin ja Nelimarkasta tuli tohtori seuraavana vuonna.
Ehkä siinä piti käydä niin. Ehkä farssi ei ollut vältettävissä.”
15 vuotta myöhemmin Riitta Nelimarkka muistelee skandaalia jo huumorilla lämmöllä. Hän kuitenkin kiistää tulkinnan, että väitöskirjan äärellä olisi yksinomaan taisteltu taiteen ja tieteen rajanvedosta.
”Itse asiassa juuri tieteen puolelta tulleet tarkastajani puolsivat paikoin hyvinkin lennokkain sanankääntein väitökseni hyväksymistä. Taiteen puolelta tullut kolmas tarkastaja oli se, joka paheksui ja oli eri mieltä. Mutta näinhän se aina menee. Jos festivaali on Jyväskylässä, eivät sinne jyväskyläläiset mene. Jostain syystä arvostus kitsaammin tulee omien joukosta.”
Hän sanoo, jälkiviisaana väittää, ettei väitöskirjan tai tutkimustyön lähtökohta ollut provokatiivinen. Vaikka Riitta Nelimarkka taiteessaan usein hakeutuu konfliktiin instituutioiden kanssa, tohtorinväitöstä hän ei tehnyt siksi, vaan tekemisen ilosta.
”Mutta jouduin siinä kosketukseen sellaisen perinteisen ja vähän kalpean akateemisen maailman kanssa, että ehkä tapani tehdä väistämättä sohaisi. Ja kun sitä mentaliteettia tarjottiin minullekin – että miten asiat täytyy tehdä – niin tietysti se ärsytti. Sellainen ärsytti minua kaksikymppisenä ja sellainen ärsytti viisikymppisenä.”
”Ehkä siinä piti käydä niin. Ehkä farssi ei ollut vältettävissä.”
***
Riitta Nelimarkka osti Bongan linnan yhdessä miehensä Jaakko Seeckin kanssa vuonna 1987.
Edellisessä elämässään huonoon kuntoon päässyttä rakennusta on korjattu ja kunnostettu pikkuhiljaa.
Linnan kellariin Nelimarkka&Seeck on rakentanut kutomon. Niin taiteilija voi itse olla mukana suurten villa- ja pellavareliefien tekemisessä.
”Joskus hävettääkin se nopeus, jolla luonnosversioita syntyy. Saatan tuottaa samasta teoksesta uusia ja uusia variaatiotioita sellaisella intensiteetillä ja tahdilla, että mietin, että onko tässä mitään paneutuneisuutta”, taiteilija myöntää hyväksyen ominaislaatunsa.
Teokset kypsyvät pitkän alitajuisen kypsyttelyn aikana. Mutta sitten ne voivat yht’äkkiä aktivoitua."
”Tosiasiassa prosessit ovat aina hitaita. Teokset kypsyvät pitkän alitajuisen kypsyttelyn aikana. Mutta sitten ne voivat yht’äkkiä aktivoitua. Ihmiset kauhean mielellään aina haluavat tietää, kauanko tämän ja tämän teoksen tekemiseen meni aikaa. Itse olen jo hirveän varhain ollut sitä mieltä, että ei se ole se kiinnostavin kriteeri.”
Puoliabstrakti, hahmoilla leikkivä, voimakas tyyli, josta Nelimarkka on tunnettu, on vain yksi hänen käsialoistaan. Vauhdikkaiden viivojen takana on myös tarkemman, klassisemman piirron hallinta. Nelimarkalle on tärkeää hallita perinteet ja tuntea säännöt, jotta niitä voi rikkoa.
”Kuvataiteen maailmassa ja historiassa on kauan tehty pikkutarkkaa, valtavaa kärsivällisyyttä ja kädentaitoa vaativaa. Kai esimerkiksi harmonia niissä teoksissa on sinänsä arvo, mutta ei siinä ole tänä päivänä mitään uutta. Sellaiset teokset ovat valideja siinä, että ne on taiten tehty. Ne voivat olla mestariteoksia, mutta ne eivät ole uusia. Ja kääntäen: uusi ei aina välttämättä ole hyvä. Mutta astumatta saveen ei voi löytää uutta, nerokasta.
On selvää, että Nelimarkka asettaa itsensä jälkimmäiseen ryhmään. Hän ei halua toistaa pelkkiä klassisia kädentaitoja vaan hakea omalla ilmaisullaan jotakin uutta ja omaa.
”Silloin tekee välillä virheitä.”
Tässä – taiteilijan ammattitaidon ja -etiikan puolella – Riitta Nelimarkka löytääkin taiteilija-isoisäänsä enemmän yhteyttä omaan insinööri-isäänsä, Antti Nelimarkkaan.
”Isäni saattoi sanoa, että älä jatka enää tuota, tee jotain uutta. Kerran hän tuli uskoutumaan minulle pettyneenä, että töissä joku insinööri oli tuonut hänelle yhden luonnoksen. Yhden luonnoksen! Jukran pojat! Kyllä ainakin viisi erilaista luonnosta pitää tuoda, isäni opetti minulle. Olin varmaan 15-vuotias kun tämä keskustelu käytiin. Se oli tärkeä henkinen testamentti.”
Riitta Nelimarkka puhuu runsaasti mutta harkiten, välillä vastauksiaan hiljaa pohtien. Mutta jatkuvasti uutta ajattelua tuottaen.
”Kyllä yleensä on hyvä pyöritellä vähän pidempään. Voi olla, että ensimmäinen versio onkin sitten se paras, mutta silti.”
***
Nelimarkka on koonnut toimittajalle puheensa tueksi kirjojaan: väitöskirjan lisäksi Elisen epämuistelmat – eräänlaisen elämänkerran -, ja runo- ja kuvateoksen nimeltä Giovanna Idiaatta Pallo Medissi.
Siinä Nelimarkka kertoo Medicien Firenzessä 1400-luvulla elävän taiteilijatytön kuvitteellisen tarinan. Eräänlainen omakuva ehkä sekin.
“Se on itselleni jostain syystä läheinen teos. Monet muutkin ovat pitäneet siitä.”
Nelimarkka kertoo, miten kirjankustantaja halusi arvioittaa runoteoksen käsikirjoituksen ennen julkaisemista ulkopuolisilla asiantuntijoilla kertomatta näille sen kirjoittajaa. Tunnetun kuvataiteilijan hyppy kirjailijan saappaisiin tuntui arvelluttavalta. Asiantuntijat valitsivat teoksen julkaistavaksi monien joukosta. “Minä hykertelin, että ”heh heh”."
Sävy, jolla taiteilija palaa tähänkin muistoon paljastaa, että jälleen hän muistelee hymyillen pientä konfliktia. Sosiaalista tanssia. Testiä, johon joutui.
“En koe ulkopuolisuutta, mutta en myöskään mitään tarvetta olla sisäpuolinen missään taiteilijapiireissä – tai missään piireissä. Kaikenlaisten ihmisten kanssa on kiva keskustella, mutta minulla ei ole koskaan hinkua kuulua joukkoon. Ehkä puhun vähän eri kieltä kuin monet. Olen sitäpaitsi outo itsellenikin.”
Tässä, taiteilijan pienen kummallisen linnan pienessä keittiössä, suurten värikkäiden teosten keskellä ja taiteilijan itsensä kaataman Haartebest antiloopin katseen alla, itseanalyysi vaikuttaa osuvalta.
Riitta Nelimarkka on dilemma an sich. Kohteliaasti, mitä lämpimimmällä tavalla, avoimesti silmiin katsoen, jatkuvassa, elävässä konfliktissa ympäristönsä kanssa.
Anna silmän vaeltaa
Riitta Nelimarkka on tehnyt suuren triptyykin “Omnipotentia” Aalto EE:n uusien koulutustilojen suurimpaan saliin – joka on teoksen mukaan nimetty Nelimarkaksi.
“Katselin valmista teosta juuri siinä tilassa ja mietin, että minusta se on oikeastaan aika onnistunut. Pelkäsin että sommittelussa olisi jokin vika, mutta itse asiassa juuri se saakin teoksen elämään. Jos sommittelu olisi harmonisempi, kuva olisi seisahtunut. Nyt silmä vaeltaa siinä juuri kuten taideteoksessa pitääkin. Teos hengittää. Jos työ ei jatka elämäänsä katsojan päässä, se on epäonnistunut.”